Uskonto kuuluu ja näkyy elämässämme. Kirkkomme soittaa kellojaan joka puolentunnin välein, yötä päivää. Rannekelloa en ole tarvinnut vuoteen, kirkkomme kertoo minulle ajan; yhdeltä yksi lyönti, kahdelta kaksi jne. Jopa monille italialaisille tämä säännöllinen kellojen soittaminen on hämmästys. Ilmeisesti on myös niin, ettei joka seurakunnassa näin tehdä - ainankin olemme kuulleet, että kelloja voidaan olla soittamatta öisin. Puoli kahdeksalta alkaa aina "kolmas maailmansota", kuten yksi vieraistamme asian ilmaisi. Silloin kelloja soitetaan pitkään ja hartaasti - niin että viimeisetkin aamutorkkujat heräävät. Ihme ja kumma soittoon tottuu niin, ettei sitä edes aina kuule. Paitsi tietysti silloin, kun Petteri yrittää pitää puhelinkokousta työhuoneessaan, joka on ylimmässä kerroksessa (siis aivan kellojen vieressä)
Sillä, että lasten koulu on katolinen, on tietysti myös vaikutusta elämäämme. Eräänä iltapäivänä Lilli tuli koulusta rukousnauhan kanssa. Kaikille oli jaettu sellainen. Sitten yritin parhaani mukaan selittää kotimatkan mihin sitä on tarkoitus käyttää, se ei siis ole kaulanauha. Lopuksi Lilli kysyi, miksi me emme koskaan rukoile?
Seuraavana aamuna Rasmus ojensi minulle paperin, jossa oli toisella puolella kuva Mariasta ja Jesuksesta, toisella puolella, mitä ilmeisemmin, jonkinnäköinen jumalanpalveluksen kaava, koska koko litanja alkoi "nel nome del Padre e del Figlio e dello Spirito Santo". Luin tämän ääneen, ja sen kuultuaan Lillikin riensi toisesta huoneesta riemastuneena hokemaan tätä ja tekemään ristinmerkkiä. Rasmus kertoi saaneensa hieman epäselviä ohejita, mutta tarkoitus olisi, että rukoilisimme paperin mukaisesti. Monessa kohtaa oli mainittu kuinka monta Aavemariaa pitää lausua. Rasmus mainitsi, ettei hän osaa kuin yhden Aavemarian, ja että hän ei ainakaan sitä jaksa hokea moneen kertaa. Sitten sain kulla koko rukouksen italiaksi sinä aamukahvin lomassa.
Palautimme paperin kouluun terveisten kera, että olemme luterilaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti